ARI AHLGREN

 

Oma ”kipuiluhistoria” alkoi syksyllä 2009. Vaikka varsinainen ”vamma” on selässä 9 ja 10 nikaman kohdalla, niin kaikki alkoi polvivammasta.

Tuolloin olin Vantaan vankilassa – vartijana ja toimin etupäässä vankikuljetuksissa, koska olinhan entinen linja-autonkuljettaja. Olin viemässä vankia käräjäoikeuteen ja yhtäkkiä pitkäveteisen oikeudenistunnon aikana tuomari sanoi, että istuntoa jatketaan huomenna. Syytteessä oleva kaveri nousi nopeasti seisomaan ja minun piti tietenkin reagoida nopeasti. ”Pomppasin” seisomaan ja samalla tunsin hirvittävää kipua polvessa. Myöhemmissä tutkimuksissa todettiin, että polvilumpio oli mennyt pois paikaltaan ja palautunut samantien paikoilleen ja hieman virheasentoon.

Oikeuden istunnon vartiointitehtävän vein läpi hirmuisissa tuskissa, en voinut näyttää ulospäin, että minulla oli kipua, sillä silloinhan vanki olisi voinut käyttää tilannetta hyödyksi ja yrittää vaikka karkuun lähtöä. Tosin oikeuden tuomari oli nähnyt tapahtuman ja kuiskasikin, että pystynkö viemään vangin säilöön. Kivuista huolimatta tein tehtäväni ja onnistuin siinä mielestäni aivan hyvin.

Tästä tapahtumasta alkoi sitten pitkä sairauslomajakso. Oli magneettikuvaa yms. tutkimusta ja huomasin, että lääkäri alkoi jo epäilemään että onko tuo polvi tosiaan kipeä vai haluanko vain aina lisää sairaslomaa. Tätä sairaslomakierrettä jatkui yli kaksi kuukautta, kunnes sitten kyynärsauvojen kanssa liikkuessani meinasin kompastua ja siinä tuntui jokin ”nitkahdus” selässä ja selkä tuli kipeeksi. No, eikun Sipoon Nikkilän terveyskeskukseen TAAS valittamaan kipua, mutta nyt kipu oli selässä. Lääkäri määräsi joka käynnillä aina kovempia kipulääkkeitä. Hieman ihmettelin, ettei lääkäri määrännyt jatkotutkimuksiin, koska selän kunto ja kipu koveni päivä päivältä. Ensin pystyin

menemään lääkäriin yhden kepin varassa, jonkun aikaa myöhemmin tarvitsin jo kahta keppiä, kunnes lopulta vaimoni työnsi minut pyörätuolilla lääkäriin. No, määräys oli vain aina kovempia kipulääkkeitä ja maininta että kyllä se aikansa ottaa ja lisää sairaslomaa. Vaikka lääkäri oli tosi mukava, näin selvästi ettei lääkäri uskonut että olen näinkin kipeä.

Sain onneksi lääkäriajan yksityiselle ortopedille. Ortopedi antoi ymmärtää, ettei hän ollenkaan uskonut selkä- ja polvikipuja, mutta aivan kuin ”armosta” määräsi labrakokeisiin. Ja hän mainitsi, että voin mennä kotiin ja he ottavat sitten yhteyttä jos labratuloksissa olisi jotain pielessä ja ei uskonut ollenkaan että jotakin olisi vialla, mutta tehdään nyt jotakin. Labrakokeet otettiin Porvoon sairaalassa. Sairaalasta sitten vaimoni vei minut kotiin ja vaimoni lähti töihin. Silloin puhelin soi ja Porvoon sairaalasta soitettiin ja käskettiin tulemaan välittömästi takaisin sairaalaan. Ehdotin, että kävisikö että tulen seuraavana päivänä, koska vaimoni oli lähtenyt jo töihin. Ehdotukseni ei mennyt läpi, vaan määräsivät tiukasti, että on tultava nyt heti, että labrakokeissa oli jotakin tosi pahasti vialla. No, ei kun soitin vaimolle, että nyt pitäisi lähteä heti paikalla takaisin sairaalaan.

Kun saavuimme sairaalaan, lääkäri oli paikalla ottamassa minua vastaan ja lääkärin olemus oli muuttunut totaalisesti, nyt hän ei epäillyt mitään. Lääkäri kertoi, että tulehdusarvoni oli lähes 400, kun se normaalisti pitäisi olla noin 4. Lääkäri määräsi minut makuulle ja kertoi että ambulanssi oli tulossa. Itse olin aika ”pöllähtänyt” että mitä ihmettä nyt oikein tapahtuu…

Ambulanssi tulikin sitten melko nopeasti ja niin matka alkoi kohti Helsinkiä ja Töölöön sairaalaa. Sairaalan ensiavussa otetiin hurja määrä kokeita, laitettiin happiviikset ja sitten otettiin magneettikuva. Selkäni oli niin kipeä, etten voinut kunnolla liikahtaa ja siirtyminen magneettikuvaus pöydälle tuotti aivan hirmuista tuskaa. Sain onneksi esilääkitystä, että pystyin makaamaan kuvauspöydällä.

Kuvien tuloksista ei kukaan puhunut mitään, vaan minut vietiin tarkkailuun samalla kun aloitettiin tiputus (antibioottia?). Olin yön yli tarkkailussa ja sitten siirrettiin osastolle.

Olin kuvitellut, että ollaan nyt muutama päivä sairaalassa ja sitten haluan kotiin toipumaan. Mutta sitten lääkärikierrolla lääkäri sanoi, että on odotettavissa kuukausia kestävä sairaalahoito???? Tämä tieto oli ”isku vesirajan alle” ja vielä kun kukaan ei kertonut, että mikä minua vaivasi muutakin kuin että selkä oli kipeä.

Jo pelkästään tämä sairaalaan joutuminen oli minulle aikamoinen sokki. Tätä ennen en ole ollut päivääkään sairaalassa ja varsinkaan osastolla. Ensin minut sijoitettiin isoon huoneeseen monen muun kanssa (osastolla kun oli tosi täyttä). No, eihän siinä mitään, mutta kun tuossa huoneessa oli kaikki muut potilaat vanhoja, huonokuntoisia naisia, jotka valittivat koko ajan. Olin aivan paniikissa! Kerroin vaimolleni, että jos en pääse johonkin pienempään huoneeseen, niin lähden sairaalasta ja menen vaikka ryömimällä kotiin. Vaimoni ja muut hoitajat yrittivät rauhoitella ja kehottivat vaan pysymään tällä paikalla. Kerroin tiukasti, ettei tämä sairaala ole vankila, vaan voin lähteä sitten vaikka ryömimällä sairaalasta ja omalla vastuulla. Onneksi sitten löytyi ylimääräisestä huoneesta paikka. Huone oli kahdelle potilaalle. Potilaskaveri oli tosi mukava ja meillä riitti juttua, ei tuntunut enää niin kauhean pahalta.

Antibioottitiputus jatkui, pullo toisensa jälkeen meni ja lääkäri oli määrännyt, etten saa nousta enkä kävellä – oli pysyttävä sängyssä. Aloin ihmetellä kun vaimoni oli aivan paniikissa, että mikäs tässä nyt on makoilla. Jälkeenpäin, monta vuotta jälkeen, vaimoni kertoi, että sairaalasta oli ilmoitettu etten tule selviämään tästä, sillä antibiootti ei ollut tehonnut ja tulehdusarvot vain pahenivat. Ehkä kuitenkin oli parempi, etten tiennyt silloin oikeata tilannetta. Mutta sitten löytyi antibiootti joka alkoi tehoamaan. Tulehdusarvo alkoi laskemaan, tosin kovin hitaasti, mutta kuitenkin. Nyt lääkärit kertoivat minullekin, että mikä minua oikein vaivasi. Diagnoosi oli sepsis ja sen aiheuttama spondyloosadiskiitti. Selässäni 9 ja 10 nikama oli tuhoutunut. Tämän takia en saanut nousta sängystä, tosin en olisi oikein pystynytkään nousemaan. Itsepäinen kun olen, niin ilmoitin että ainakin vessaan menen, en ala tekemään asioitani sängyssä. Lopulta sainkin luvan, tosin monien tiukkojen ”keskustelujen” jälkeen. Sain käydä vessassa ”Ainotelinettä/ häkkyrää” apuna käyttäen.

Kun akuuttitila oli ohitettu, minut siirrettiin Auroran sairaalaan. Tiputukset jatkuivat, joka kolmas tunti tiputettiin antibioottia pullollinen. Suoneni eivät kestänyt jatkuvaan tiputusta, joten kaulaani tehtiin ”raana” jonka kautta antibiootti annettiin.

Aurooran sairaalassa ”viihdyin”, jos nyt sairaalassa voi viihtyä… mutta olin kahden hengen huoneessa ja huonekaverini oli tosi mukava. Ja huomasimme, että olin ollut samassa työpaikassa kun hänkin. Tästä kehittyi pitkä, aina näihin päiviin asti kaveruus. Kaveri pystyi liikkumaan hyvin, joten hän halusi olla apuna kun ”huristelin” Aino-telineen avulla ympäri sairaalan käytäviä. Aurooran sairaalassa olin melkein kolme kuukautta. Joulun aikoihin sain 4 tunnin kotiloman. ”Loman” ajaksi sain kovan esilääkityksen, joten en muista lomasta juuri mitään, olin niin lääkehuuruissa. Mutta olin tosi onnellinen kun pääsin käymään kotona. Sitten kun tulehdusarvot olivat jo alle 50, minut kotiutettiin. Jouduin kuitenkin käymään päivittäin Sipoon terveyskeskuksessa, jossa minulle tiputettiin pullollinen antibioottia. Näin mentiin reilu viikko, kunnes TAAS tulehdusarvot alkoivat kasvamaan ja eikun Auroran sairaalaan. Antibioottia vaihdettiin, määrättiin että minun olisi oltava sairaalassa. En hyväksynyt tätä määräystä, vaan ilmoitin, että tulen päivittäin käymään sairaalassa tiputuksessa. Tämä ehdotus menikin sitten läpi, tosin monien tiukkojen keskustelujen jälkeen. Lähdin sairaalasta sitten omalla vastuulla. Piti oikein allekirjoittaa paperi, jossa ilmoitin lähteväni omalla vastuulla. Niin kävin muutaman viikon päivittäin Auroorassa. Näin jälkeenpäin täytyy antaa täysi tunnustus vaimolleni, joka kuskasi minua joka päivä Sipoosta Helsinkiin.

Taas kun tulehdusarvot alkoivat laskemaan, siirryttiin entiseen, eli kävin terveysasemalla tipalla. Toipuminen alkoi edistymään hyvin. Selän kaksi nikamaa oli luutunut, tosin virheasentoon ja tämä aiheutti jatkuvaa kovaa kipua. Mutta olin tyytyväinen kun sain olla kotona! Kontrollikäyntejä Aurooran sairaalassa oli aika tiheään ja lääkäri ”jännäsi” että milloinka selkäni antaa periksi kokonaan. Luutunut kohta kun alkoi pettämään ja ”jokin asteleuku” isoni pikkuhiljaa. Tämä asteluku kun ylittää jonkin rajan, niin silloin jalat lähtee alta. Myös selkäydinkanava on/oli melkein tukossa, lääkäri kertoi, että on pieni ihme että pystyn kuitenkin vielä kävelemään. Onneksi tuo selän ”romahtaminen” loppui ja saan vielä tänäkin päivänä kävellä, tosin ryhti on pahasti kumarassa ja kipulääkitys jatkuu.

Muutimme sitten etelä-suomesta takaisin kotisuduille Jyväskylään.Täällä pääsin sitten K-S Sairaalan kipupolin asiakkaaksi. Lääkäriksi sain tosi pätevän ja ajan tasalla olevan lääkärin, joka otti vakavasti selkäkipuni. Sain ensimmäisen sakraalipuudutuksen! Puudutus kesti lähes kaksi kuukautta! Pari kuukautta ilman minkäänlaista kipua, oli juhlaa. Pystyin kävelemään ilman keppiä ja elämä oli kuin ”normaaleilla” ihmisillä. Tosin minua pyrittiin hieman hillitä liikkumisessa, sillä eihän sakraalipuudutus korjannut ”vammaa”, ainoastaan otti kivun pois. Puudutuksen lakattua palattiin takaisin kipuelämiseen. Ja  sitten alkoi seuraavan piikin odottelu, jonka saisin noin puolen vuoden kuluttua. Toinen piiki tehosikin vain kaksi viikkoa, mutta tuo kaksiviikkoinen oli tervetullut ”kipuloma”. Tähän päivään mennessä saan sakraalipuudutuksen kolme kertaa vuodessa ja sen teho on ollut nyt viimekerroilla noin kaksi viikkoa.

Päästyäni kipupolin potilaaksi, sain mahdollisuuden osallistua kipuryhmään. Aluksi olin kovasti ryhmään menoa vastaa. Mielestäni tällaiset ryhmät ovat vain ”akkain jorinoita ja valitusryhmiä” enhän minä miehenä voi mennä tällaiseen ryhmään. Onnekseni vaimoni sai puhuttua minut menemään ryhmään. Hän sanoi, että mene vaikka ensin katsomaan ja pääseehän sieltä vaikka kesken pois. No, menin ryhmään ja heti ensimmäisen kerran jälkeen mieleni oli muuttunut täysin. Odotin jo seuraavaa ryhmän kokoontumista. Tuon ryhmän ansiosta olen myös nyt tässä kokemusasiantuntijakoulutuksessa. Ryhmässä kävi kokemusasiantuntija kertomassa toiminnasta ja silloin päätin, että tuossahan olisi tosi hyvä homma!

Nykyään selkäni kunto on taas heikentynyt. Kipulääkkeet ovat koventuneet ja huoli siitä, että miten ”koukussa” olen noihin kipulääkkeisiin ja entä sitten kun lääkkeen määrää täytyy kokoajan ostaa ja jossakin vaiheessa tulee lääkemäärän katto vastaan. Mitäs sitten tehdään??? Selän kunnon heikkeneminen on ilmennyt siten, että esim. en pysty enää nukkumaan sängyssä. Olen jo lähes vuoden ajan joutunut nukkumaan ne muutamat tunnin mitä pystyn nukkumaan tv-tuolissa, sellaisessa puolikylki-kyttyräasennossa. Jos olen sängyssä vaikka ainoastaan 10 minuuttia, niin kivut kovenee hurjasti ja jaloista lähtee tunto.

Painon pudotus on auttanut paljon päivittäistä elämää. Liikkumien ja kipu on ehkä hieman lieventynyt. Painoa olen saanut pudotettua tähän mennessä 30 kiloa ja painonpudotus jatkuu edelleen.

Olen ns. ”puolikkaalla sairaseläkkeellä”. Vaikka olen mielestäni täysin työkyvytön, niin Kelan mielestä olen työkykyinen linja-autonkuljettamiseen ja vanginvartijan tehtäviin. Ihmeelliseksi asian tekee se, että poliisi on ottanut minulta linja-autonkuljettamiseen vaadittavan ajokortin pois???? ”Taistelu” Kelan ja eläkevakuutusyhtiön kanssa jatkuu, nyt paperini ovat odottamassa vakuutusoikeuden päätöstä. Milloinka päätös tulee, ei tiedä kukaan. Vuosi on kuulemma jonotusaika…

Olen huomannut kokemuksesta, että selkä- ja kroonisena kipupotilaana kaikenlainen todistelu vaivoista on lähes jokapäiväista. Aina kun lääkäri jostain syystä vaihtuu, niin TAAS on aloitettava koko sairashistorian kertominen sekä todistelu siitä etten todella ole työkykyinen. Minulle tehtiin viikon kestävä työkykykartoitus ja siinäkin kaikki ”testit” jouduttiin keskeyttämään, kun en pystynyt niitä suorittamaan. Tästä huolimatta minut katsotaan työkykyiseksi, outoa! Turhan paljon kuluu energiaa ”taistelussa” Kelan ja vakuutusyhtiön kanssa ja lisäksi on kokoajan huoli toimeentulosta, kun pääsisi eläkkeelle, niin olisi ainakin varmaa että pieni eläke tulee ajallaan.

Elämä jatkuvien kipujen kanssa on muuttanut minua tosi paljon. Jopa aivan tavallista kävelyä olen alkanut arvostamaan tosi paljon. Kävelyä kun yleensä ei pidetä mitenkään ihmeellisenä asiana, mutta kun jossain tulevaisuudessa odottaa pyörätuoli, niin arvostus muuttuu ihmeesti.

Tulevassa kokemusasiantuntijan tehtävissä haluan osaltani muuttaa ihmisten suhtautumista selkä ja kipupotilaisiin. Tässä on haastetta aivan riittämiin. Vaikeaksi tämän tekee se, ettei selkävaivat ja kova kipu aina näy ulospäin. Jokapäiväisistä selkävaivoista, kivuista ja talousongelmista huolimatta osaan nauttia tästä hetkestä ja odottava pyörätuoli saa odotella tulevaisuudessa aivan rauhassa, siihen istahdetaan sitten kun sen aika on.

Olen pyrkinyt elämään niin ”normaalia” elämään kuin suinkin on mahdollista ja kivuista huolimatta. Tosin muutaman kerran olen joutunut ”luovuttamaan” kun kivut ovat olleet niin kovat, ettei yksinkertaisesti ole pystynyt lähtemään liikkeelle. Pitkän päivän jälkeen kun jo etukäteen tietään, että ilta ja yö tulee olemaan tuskaisa ja kipulääkettä täytyy ottaa täysi määrä.

Mottoni on Tuntematon Sotilas -kirjasta: ”Ei saa jäädä tuleen makaamaan” , tämä slogan on pyörinyt päässäni melkein joka päivä kun on ollut tuskaisa olo. Jokapäiväisessä elämässä myös huumorilla on merkittävä rooli. Olen antanut itselleni ”haukkumanimen” ”Obeesi Kyttyräselkä”. Jos antaa kivulle vallan ja synkistyy, niin hyvää ei siitä seuraa. Mutta Obeesi Kyttyräselkä mennä köpöttelee eteenpäin. Joko kävellen kepin kanssa tai sitten pyörätuolissa, mutta eteenpäin kumminkin.